Perjantai iltana exäni soitti minulle. Se joka jätti ei niin ymmärrettävällä tavalla. 

Halusi pyytää anteeksi koko perheeltämme. Äiti vastasi puhelimeeni silloin. Käski jättää meidät rauhaan muuten soitetaan poliisille. Ja vähän myöhäistä enää pahoitella, olis miettiny silloin mitä teki ja miten. Kaduttaa koko tyyppi, kaduttaa se ku hänen kanssaan olin.

Toisaalta jos en ois hänen kaa ollu tuskin oisin oppinu asioita joita ny osaan ja tiedän. Ja sit se ihana entinen kaverinikin yritti ottaa yhteyttä, vaihteeksi sillä tavalla että pisti oman poikaystävänsä pyytämään mua facebookissa kaveriksi. Missä menee rajat näihin asioihin?

Ite se sanoi minun entinen kaverini ja exäni ettei halua enää minusta tai meistä mitään kuulla. Ja tuo kaverini, utelias ku mikäkin.

Eläis vaan omaa elämäänsä eikä yritä puuttua mun elämään. Luonnollisestikaan häntä en kaveriksini ottanut, enkä tule ottamaankaan. 

Viime viikko oli muutenkin aika vauhdikas, kotona meni miten meni ja kovasti mieli taas veti oman kämpän hankintaan, ehkä jossain vaiheessa. Olispa vaan asiat menossa niin paljon vauhdilla eteenpäin ja vuosia jo mennyt. Ja tietenki olisinpa yhä oman rakkaani kanssa monenkin vuoden jälkeen.

Oon pohtinu sitä monta kertaa kuinka paljon oon muuttunu sen jälkeen ku J:stä erosin kesällä, tai kun hän minut jätti. Verrattuna tän hetkiseen tilanteeseen.

Raksuni kanssa ollessa oon ruvennu käyttämään korviksia, ja juomaan kahvia. Ja luonteeltanikin olen saattanut muuttua. Ennemmin mua ahdisti jos näin poikaystävääni peräkkäisinä päivinä, mutta nyt... Ei mua ahdista ollenkaan. Musta on vaan hauska ja ihana nähdä toinen.

Siitä saa jonkinmoista uutta voimaa seuraavaan päivään. Ehkä tää on sit jostain suuremmasta merkki et ei tosiaan sitä ns. ahdistunutta oloa hänen kanssaan synny. Muutenkin kaikki tuntuu paljon luonnollisemmalta hänen kanssaan. 

Aiemmin en oo jotenki osannu kävellä ku poika pitää kättä vyötäröllä, ny se tuntuu vaan niin luonnolliselta samoin ku se että kun halataan tai pussataan mun kädet on pojan olkapäillä.

Vaikken sikäli uskonnollinen ihminen ole, joka ilta rukoilen että tää juttu kestäis.

Tää kaikki on niin paljon suurempaa kun koskaan ennen, mul on vieläkin perhosia mahassa. Rukoilen että tää ois Se Oikea mulle. Ainaki tuntuu siltä, sit kuitenki iskäki tykkää tästä aivan varmana koska tää tietää mopoista ja autoista ja sen isäpuoli on tavallaan samalla alalla ku meidän iskä :)

Kaikki palat loksahtaa sillai paikalleen. 

Niin ja mä haluun kihloihin, mut sen aika ei oo vielä tiedän sen, mut mä haluanki tään ihmisen kans kihloihin. 

Nii ja tosiaan takaisin siihen vauhdikkaaseen viikkoon, yksi päivä eräs meidän luokan tyttö sai jonkun kohtauksen tai jotain luokassa yhtäkkiä. Hän rupesi hyperventiloimaan tai jotain, ambulanssihan siinä jouduttiin soittamaan paikalle.

Ja seuraavana päivänä sain erään kaverini äidiltä puhelun, että koska olen viimeksi nähnyt tuon kaverin tai kuullut siitä jotain. Oli lähtenyt sanomatta mitään kymmenen jälkeen edellisenä iltana jonnekin. Myöhemmin ilmeni hänen olevan mummolassaan, olisi nyt vanhemmilleen voinut edes ilmoittaa että missä helkutissa menee. 

Keskiviikkona meillä sitten alkaisikin työssäoppiminen, tänään rakkaani tulee takaisin isältään.

Toivottavasti muistaa että meidän piti nähdä tänään..

http://www.youtube.com/watch?v=1OfsZyYPLoI&ob=av3e